Helmeksi hiottua: Sydämestäni pyyhi suru

2.2.2012

Sydämestäni pyyhi suru

2.2.12

Olin ystäväni kanssa iltaa istumassa, kun pöytäämme istuutui kaksi kaunista nuorta naista. Heistä välittyi elämänmyönteisyys ja positiivisuus. He keskustelivat opinnoistaan, suunnitelmistaan ja viikonlopulla vietettävistä 20-vuotissyntymäpäivistä. He opiskelivat samassa oppilaitoksessa, ilmeisesti eivät kuitenkaan kovin hyvin toisiaan tunteneet. Toinen tytöistä oli käynyt lukion Jokelassa ja toinen asunut Järvenpäässä. Jokelassa asunut tyttö oli lukion ensimmäisellä luokalla, silloin kun Jokelan koulusurma tapahtui. Toisen kysellessä näistä traagisista tapahtumista, tyttö alkoi kertomaan kokemastaan pelosta ja siitä kuinka hän ja muuutama muu opiskelija olivat yläkerroksen suljetussa luokkatilassa ja miten he joutuivat rikkomaan ikkunan päästäkseen ampujaa pakoon. He kuulivat ammuskelua ja näkivät tarkka-ampujan katolla. Heille sanottiin: "Juoskaa niin kovaa kuin pääsette, älkääkä katsoko taaksenne".

Tyttö kertoi, ettei hän voinut millään uskoa todeksi, että joku alakerrassa ammuskeli, hän ajatteli ensin, että jotkut paiskovat metallisten säilytyslokeroiden ovia kiinni.

Hänen erittäin läheinen ystävä ja monia luokkatovereita sai surmansa. Hän kertoi näkevänsä vieläkin painajaisia ja heräävänsä ammuskeluun.

Tyttö menetti myöhemmin pikkuserkkunsa Kauhajoen koulusurmassa. Hän sanoi: "Taas oli hautajaiset."

Toinen tyttö kertoi hänkin omaa tarinaansa, siitä miten hänen hyvä ja rakas lapsuuden ystävänsä, oli tehnyt vuosi sitten itsemurhan.

Kuunnellessani tyttöjen tarinoita, kyynel ja toinenkin valui poskelleni. Miten paljon nuoret ihmiset olivat saaneet jo kokea surua ja tuskaa elämänsä vasta alkutaipaleella.

Joka päivä tyhjä lehti,

minä kirjoitan

ja pidän sen avoimena.

~Mirka Rekola~

Päivänvalo pilkistää sisään pienestäkin ikkunasta.