Satu yhdeksästä pienestä kynttilästä

"Olipa kerran yhdeksän pientä kynttilää, jotka olivat saaneet valonsa suuremmasta valosta, jonka  kirkkaus ja lämpö sytyttivät pienet liekit.

Ja niin pienet kynttilät paloivat. Ne loistivat ja säteilivät  valaisten suuren ja pimeän huoneen.

Koska maailmassa oli niin paljon pimeitä huoneita, pienet kynttilät erotettiin toisistaan ja jokainen sai aivan  yksin valaista omaa huonettaan. Mutta yksin niiden ei ollutkaan helppo palaa.

Ensimmäinen kynttilä pelkäsi pimeyttä, kylmyyttä ja yksinäisyyttä. Se pelkäsi kaikkia eteen tulevia vaikeuksia ja haasteita.  Ja niin se sammui. Sammunut kynttilä seisoo yhä paikallaan, mutta ei voi enää suorittaa tehtäväänsä.

Toinen kynttilä tuli ylpeäksi. Se halveksi vähäpätöistä tehtäväänsä, jota joutui tekemään. Sehän oli kirkas ja valovoimainen. Se suoritti tehtäväänsä niin alentuvasti, että sen sydän kylmeni ja liekki sammui.

Kolmas kynttilä ei muistanut varjella liekkiään. Se lepatti kaikkien ilmavirtojen ja tunnelmien mukaan. Se innostui ja hehkui, mutta masentui heti, jos jokin ei vastannut sen kuvitelmia ja odotuksia. Ja eräänä päivänä tuli ovesta ankara tuulenpuuska ja sammutti sen.

Neljäs kynttilä yritti olla kaikille mieliksi. Se halusi olla hyvä kaikkien mielestä. Se halusi valaista kaikkialla ja niin se otti omakseen ympärillään olevien kuormat ja vaatimukset. Lopulta se nääntyi niiden painon alla, ja siitä tuli loppuun palanut, ja niin se sammui.

Viides kynttilä käytti vain järkeään unohtaen sydämensä äänen. Sen liekki kapeni kapenemistaan. Se urautui ajatustottumuksiinsa ja tyytyi vähitellen murto-osaan alkuperäisestä tehtävästään ja niin sen liekki lopulta sammui kokonaan.

Kuudes kynttilä ei kestänyt pitkään sitä epävarmuutta, hämmennystä ja osaamattomuuden tunnetta, jota sen tehtävä joskus pimeän keskellä aiheutti. Sen liekki lepatti heikosti, kunnes se sammui kokonaan.

Seitsemäs kynttilä ei hetkeksikään unohtanut omia tarpeitaan. Se kantoi murheitaan ja oli varma, että kaikkien muiden kynttilöiden liekit loistivat paremmin kuin sen. Se unohti oman liekkinsä kauneuden eikä osannut olla siitä kiitollinen. Kateuteensa ja tyytymättömyyteensä se sammui lopulta kokonaan.

Kahdeksas kynttilä vihasi niitä neljää seinää, joiden sisäpuolella joutui olemaan. Se eli tulevaisuuden kuvitelmissa. Kerran se valaisisi monta suurta huonetta ja saavuttaisi koko maailman maineen. Mutta se unohti, että uskollinen eläminen nykyhetkessä valmistaisi sitä tulevaisuuden tehtävään. Ja niin sen liekki  sammui.

Yhdeksäs kynttilä koki  samantapaisia tunteita kuin toisetkin. Sen liekki lepatti ja hiipui välillä pieneksi. Mutta aina liekin uhatessa hiipua se löysi yhä uudelleen ja uudelleen sydänlangastaan luottamusta ja voimaa, joka sinne oli kätkettynä. Ne olivat koettelemuksen hetkiä, mutta niiden jälkeen sen säteet valaisivat entistä kirkkaammin ja tunkeutuivat pimeyteen vahvoina kiiloina. Ja taas se valaisi ja lämmitti.

Kun toiset kynttilät huomasivat, että vaikka tällä yhdellä kynttilällä oli aivan yhtä suuret vaikeudet, yhtä suuri pimeys ympärillään kuin niillä ja vaikka se oli yhtä pieni ja heikko kuin nekin, se kuitenkin paloi, ja eli kynttilän elämäänsä ja täytti tarkoitustaan. Niin toisetkin kynttilät saivat uuden innon yrittää uudelleen.

Ja niin tämän sitkeän kynttilän liekki sytytti masentuneen.
Masentunut antoi uuden alun pelkäävälle.
Pelkäävä rohkaistui auttamaan ylpeää.
Ylpeä kannusti epäuskoisen tarttumaan uuteen alkuun.
Epäuskoinen näytti nykyisyyttä laiminlyövälle sen tehtävän valaisijana - tässä ja nyt.
Nykyisyyttä laiminlyönyt herätti uupuneen keskittymään vain tähän hetkeen.
Uupunut opasti järjen mukaan eläneen kuulemaan sydämensä ääntä.
Sydämensä äänen unohtanut herätteli tyytymättömän. "
~lainaus~

Ja niin kaikki yhdeksän kynttilää paloivat taas ja suorittivat omaa suurta ja ainutkertaista tehtäväänsä omalla paikallaan. Ne tiesivät, että jos niiden oma liekki uhkaa sammua ennen aikojaan, on olemassa suurempi valo, josta ammentaa uskoa, toivoa ja rakkautta.